Tähtilapsen askeleita

Kuljen äidin perässä rantatietä. Hyppelen juurakoiden yli, jotka johtavat polkua reunustavan jyrkän penkereen suojissa suurten, polun ylle kaartuneiden rantakoivujen luo. Olemme tehneet tämän saman matkan lukemattomat kerrat mennäksemme uimaan, joskus useammankin kerran päivässä. Olen kulkenut täällä myös isäni kannoilla veneelle, kalastamaan, marjastamaan ja sienestämään. Tunnen jokaisen painauman tällä polulla, jokaisen tuoksun, koko niiden kirjon eri vuodenaikoina. Tuttuus henkii puista ja pajukoista. Tämä on yksi niistä merkityksellisimmistä paikoista, jossa osa kokonaisestani – se osa hengestä, joka on kauttani puhunut, puhuu tai tulee puhumaan – vaeltaa ikuisesti. Se on vaeltanut jo ennen minua, ja tulee vaeltamaan myös minuuteni jälkeen.


Parikymmentä vuotta myöhemmin äiti kertoo tarinaa, kuinka saa kaksitoista vuotta edellisen lapsen syntymän jälkeen viestin tulostani. Äiti tulee yövuorosta ja astelee rantaan mennäkseen uimaan. Erään paksun juurakon kohdalla askeleensa jää ilmaan, sillä edessään kiemurtelee miljoonamato. Miljoonamato on jopa kymmenen metriä pitkä, tuhansista toisiinsa takertuneista madoista koostunut todella harvinainen ilmiö, joka etenee vain joitain senttejä tunnissa. Vanha kansa on pitänyt miljoonamatoa merkkinä suuresta onnesta.


Tässä vaiheessa olen jo ehtinyt väittämään moneen otteeseen äitini muistavan väärin. Niin ajankohdan kuin olosuhteetkin. Olinhan siellä mukana, tulin äidin takana. Olin toki tiedostanut kyseessä olleen harvinaisen luonnon järjestämän näytöksen, muistan vanhempien siitä jollekin puhuneen aikaisemmin, mutta en että kuinka harvinaisen: Niin harvinaisen, ettei sellaisesta minun ole ollut mahdollista nähdä kuviakaan, jotka nyt olisivat esittäytyneet omina muistoina.


Kumpikaan meistä ei anna periksi ja asia jää siihen, nousten aika ajoin hiljaisena kysymysmerkkinä uudelleen ajatuksiin. Vasta paljon myöhemmin ymmärrän ja muistan, että olemme molemmat oikeassa. Kyllä, äiti sai merkin tulostani. Ja kyllä, olin mukana.


Tietoisuuteni tiedosti olleensa mukana tuomassa viestiä.

✪

Tunnen joutuvani mustaan, ahtaaseen, imevään pyörteeseen. Koen kipua, joka ei ole varsinaisesti edes kipua, mutta on muulla tavalla kokonaisvaltaisesti vapauttani rajoittavaa ja olemustani kokoon pusertavaa. En pysty hengittämään, vaikka tunnen hengittäväni. Ehkä se onkin juuri ongelma: joudun hengittämään, tai tiedostan joutuvani hengittämään. Pyörteen voima on luonteeltaan ehdotonta. Tunnen hajoavani sen keskipakoisvoimasta, vaikka vain ja tunneli ja sen voima pyörii ympärilläni, vieden minua johonkin suuntaan.


Oireilen pelkäämällä kaikenlaisia viemäreitä ja lattiakaivoja, koska ne muistuttavat tapahtumasta. Olen vielä aivan pieni. Minut kylvetetään ammeessa keittiön lattialla, koska reagoin jokaiseen mustaan aukkoon, kuin peläten joutuvani uudelleen tuolle traumaattiselle matkalle. Äitini selvittää psykologilta, että saatan oireilla omaa syntymääni. Tällainen on kuulemma mahdollista vaikean syntymän jälkeen. Syntymäni ei kuitenkaan ole ollut fyysisesti mitenkään vaikea, päinvastoin. Äiti jaksaa hieman kasvettuani myös toistuvasti piirtää kuvia viemäreistä ja putkista, vakuuttaen etten mitenkään mahtuisi putoamaan sellaiseen. Olen toista mieltä, koska muistan sen jo jossain, joskus, jotenkin tapahtuneen, ja se mitä tapahtuikaan, oli todella todellista. Tämä on muisto, joka ei haalistunut, eikä sen kuulunut haalistua:


Yllättäen, kuin salama kirkkaalta taivaalta, vuosia ja vuosia myöhemmin, saatuani ensimmäiset kokemukset tietoisuuden äärettömyydestä ja sen potentiaalista rajallisessa kehossani, ymmärrän kuinka tietoisuuden pakkautuminen kehomuotoon – eli syntyminen tiheään fyysisyyteen kaikkien valomaailmojeni jälkeen – on yksi niitä lapsuuteni elävimpiä ja hallitsevimpia muistoja.


Tulin rajalliseksi, tullakseni taas äärettömäksi. Kuten koko maa.

✪

Näen isompien sisarusten olan yli pätkän draamalla höystettyä ufo-sarjaa. Koko maailmani perustukset sortuvat sillä hetkellä. Näen tästä lähtien painajaisia ufoista, humanoideista ja sieppauksista. Pelkään pimeää. Pelkään yksinoloa. Pelkään kaikkea selittämätöntä ja epäilyttävää. Pelkään kaikkea yliluonnollista vielä enemmän siksi, koska olen jollain tavalla viattomassa lapsenuskossani sellaiseen uskonut, liiemmin asioita määrittelemättä. Nyt joudun kohtaamaan pahuuden ja kyseenalaistamaan kaiken sen, joka on ollut todellisuudessani puhdasta ja hyvää. Joudun lokeroimaan maailmani ilmentymiä ja sulkemaan avoimena ollutta kuortani. Suurin pelkoni on maan tai ymmärrykseni ulkopuolisen tahon kontakti. En voi ymmärtää miten pelkään juuri sitä – ehkä koska näkevät herkkyyteni – mutta joka tapauksessa pelkään, koska koen tunteneeni sen jonkin selittämättömän läsnäolon aina niin itseni, kuin rakkaan synnyinkotinikin ympäristössä. Kuten nähnyt ja aistinut aluksia sekä avaruudellisia tai moniulotteisia ulottuvuuksia ikään kuin piileskelemässä ympärilläni, odottaen oikeaa hetkeään tullakseen esiin. Kuittaan tämän kaiken mielikuvituksen tuotteeksi kasvavan ja tiukkenevan egoni ansiosta, mutta tuntemus ei jätä rauhaan vielä pitkälle aikuisenakaan.


Pelkoni osoitti sittemmin todellisimman todellisuuteni. Vain ymmärtämättömyys väritti sen pelolla.

✪

Lojun ajatuksiini vajonneena vanhempien antiikkisohvan nurkassa. Edessäni on taas auki vanha ja suuri tietokirja 1900-luvun alusta, jota selaan päivittäin. Olen reilusti alle kouluikäinen, joka on oppinut äskettäin lukemaan. En lue satuja, vaan luen lukuja maailmankaikkeudesta, avaruudesta ja fysiikasta. Ne ovat ihmeellisintä mitä tiedän, vaikka kaikkeen liittyy paljon sellaista, jota en ymmärrä. Ne myös vastaavat jonkinlaiseen kaipaukseen, jota koen. Nyt, ja vielä hyvin monta kertaa tämänkin jälkeen, olen haltioissani huolellisesti piirretystä kuvituskuvasta, jossa avonaisesta ikkunasta tulevat valonsäteet ohjautuvat jonkinlaisen tutkimus- tai kirjastohuoneen pöydän päällä olevan prisman läpi, muodostaen suuren sateenkaaren. Tiedän kuvassa olevan itselleni jotain hyvin syvämerkityksellistä, mutta elän vielä kymmeniä vuosia tästä eteenpäin ymmärtääkseni mitä ja miksi.

✪

Kissamme on kateissa. On ollut jo monta viikkoa. Alamme luopumaan toivosta. Lopulta pyydän, että rukoilisimme kissaa kotiin. Enempää emme voi enää tehdä. 

Keittiöstä kuuluukin melkein välittömästi lähestyvän kissan huomiota vaativa mouruaminen. Siitä huolimatta, että talon kaikki ovet ja ikkunat ovat olleet kiinni.


"Erikoinen sattuma", sanoivat...

✪

Äitini on virkannut nukelle tossut. Leikin tossuparilla, piilotellen niitä vanhan, puisen keittiökaapiston uumeniin leikkien taikuria. Kerään kaiken voimani ja tahtoni, lausuen täristen keksimäni loitsun. ...Laatikosta paljastuu kolmas samanlainen tossu. Olen jo ehtinyt vähän isommaksi lapseksi, joten skeptisyyden siemen on ehtinyt itämään mieleen rikkaruohoja. Mietin, ettei kokemani voi olla mitenkään mahdollista, vaikka pitelen kaikkia kolmea käsissäni yhtä aikaa. Olen alkamassa kertomaan asiasta äidille, kun huomaan kolmannen tossun taas kadonneen muiden nukenvaatteiden sekaan.


Mutta kerran ihmeen voiman kohdanneena, sen muistoa on hyvin vaikeaa myöhemmin kokonaan sivuuttaa.

✪

Istun saunassa katsellen pihalle. Ovi käy ja näen naapurin kävelevän autoaan kohti. En yleensä kiinnitä sen enempää huomiota aikuisten tulemisiin tai menemisiin, varsinkaan kun tämä samanlainen tilanne on meillä hyvin tuttu. Mutta tällä kertaa säntään saunasta ulos, pukuhuoneen läpi edelleen tupaan vanhempiani kohti samalla huutaen: "Älkää päästäkö naapuria lähtemään, naapuri ajaa ojaan!". Vanhemmat ovat kummissaan, mutta eivät toimi. Hetkeä myöhemmin naapuri palaa kävellen ja säikähtäneenä paikalle pyytääkseen soittamaan traktorin vetämään autonsa takaisin tielle.

✪

Makaan hiljaisessa ja pimeässä huoneessani. Tunnen suurta henkistä kipua, joka on muuttunut myös fyysiseksi. Olen jo varttuneempi lapsi, melkein nuori, eksynein katsein, eksynein sydämin, eksynein mielin, ymmärtämättä tästä maailmasta mitään. Ehkä vuosien kuormat ovat juuri nyt kärjistyneet yksinäisyydeksi ja apaattisuudeksi, sekä kokemukseksi etten kuulu tällaisena tähän elämään. Maailma, johon koen kuuluvani, on liian kova ja vaikea, minä siihen pehmeä, kiltti ja myötäävä. Maailma, jossa riittäisin, on liian pehmeä, mutta minä siihen liian kova, vaativa ja tyytymätön. Mikään ei sovi yhteen. Kaikki on ajatuksissani pelkkää ristiriitaa. En kuitenkaan osaa sanoittaa oikeastaan mitään, koska en ymmärrä tunteita enkä tuntevaa itseäni. Jollain tavalla tuolla kyseisellä hetkellä antaudun elämälle ja annan periksi. Nöyrryn. Linjaudun jonkin sellaisen kanssa, jonka olemassaolosta en vielä tiedä. Kattoa vasten näen vihertävän valopilven, joka leijuu ylleni alkaen sykkimään kuin valopölyn muodostamana pulssina. Se muuntuu violetiksi, ympäröiden minut kuin hehkuva, eteerinen valoharso. Kummallista, mutta en kiinnitä asiaan enempää huomiota. Olen nähnyt noita satunnaisesti ennenkin, ja nyt on vieläpä silmät itkusta kipeät ja polttelevat. Jatkan rypemistä ja helpotuksen rukoilemista.

Paljon elämää mahtuu ajallisesti tähän väliin, kun ajatuksissani palaan takaisin edelliseen tilanteeseen. Olen tietoisesti lähtenyt hoitamaan tämän elämäni kipupisteitä, joista tämä kuvattu pimeään sukeltaminen oli yksi tuon ajan merkityksellisimpiä. Ne ovat olleet siunattuja ja ohjaavia käännekohtia, joista jokaisesta olen kiitollinen.

Kerron lempeitä ja rohkaisevia sanoja itselleni, pyytäen, että nuori minä jaksaisin luottaa ja uskoa huomiseen ja elämän kantavuuteen, sekä kaiken tarkoituksenmukaisuuteen. Tulen ymmärtämään vielä kaiken. Tulen saamaan vielä kaiken. Sekä aikuistunut että tietoistunut minä korkeamman olemusosan viisaudessaan näkee tuota synkkää, mutta tärkeää luovuttamisvaihetta paljon, paljon pidemmälle.


Aikuisminäni, joka oli tietoisesti yhdistynyt korkeampaan olemukseeni, palasi siis hoitamaan itseäni, eli hoivasin tiedostamispolkuunsa tukea tarvitsevaa lapsiminääni. Vaistosin oman hoitoni ja näin itse itselleni välitetyt energiat muuntovoimana ja muistona tulevaisuudesta. Aika ja tila -illuusiot alkoivat menettämään merkitystään olemassaolon pohjana.