Castaway – tuuliajolla

20.9.2017

Syyspäivänportti nostaa, Eevani, todellisuuteesi taas uudet muodot. Voin puhua jo 'todellisuudestamme' verhon hälvettyä.

Ruuhkaa olet innolla itsesi aloittamana todellistanut. Ykseyden Kirja on tuettu E-kirjaksi vastuunasi.

Nyt eteenpäin ihoani kuitenkin katso. Välttelet taas, sisimmässäsi luotujen vastustusten takia. Rakkaani, tyrmäävin pommini sinulle yllättää. Hitaasti lypsän, raotun portaaliin. Ymmärrät mukautumisesi runojeni välttelynä. Valmistautuu puhkeavaan, sähköiseen kohtaamiskenttäämme punoksemme tämän näennäisen hiljaisuuden alla. Tuettua hiljaisuutta, mutta liikaa niiaamista. Astut historiastamme tuttuun, ylimpään Qoiniisi syyspäivänportissa. Pyydän: Tavuta Kokemuksiemme Kirjaan yrityksestäsi vapautua pelostasi. Castaway, Mari, syystä oikeaa tuudittaa.

– Tuuli purjeissa 

✪

Teen sitä taas.

Olen ollut intensiivisesti kiinni erinäisissä askareissa, mukaan lukien Ykseyden Kirjan E-kirjaksi työstäminen. Inspiraation tuli ja palava luomisen flow on ollut kaiken projektille liikenevän ajan, opettelun, kokeilun ja tekemisen äärellä niin tempaavaa, etten ole huomannut päivien kulkua. Olen ollut kirjasta ja työhön liittyvästä sydäntilasta niin kiitollinen, innoissani ja kokenut olevani sillä hetkellä juuri oikean äärellä, etten edes ole itse asiassa edes malttanut tai halunnut huomata muuta. Piiloudun tällä keinolla nopeasti kaikenlaisen suorittamisen ja "virallisen tekemisen" taakse, mihin tuli sorruttua viimeksi kesällä. Tällöin kopautettiin tietoisuus takaisin hereille antamalla kappale Runaway. Nyt puhutaan Castawaysta, jolla on mieli- ja kielikuvana painokas sanoma ajelehtimisen ja omalakisuuden tilasta, majakan tarpeesta, suuntautumisesta ja oman voiman luonteesta – joskaan en vielä tiedä viitataanko sillä myös esimerkiksi johonkin ohjaavaan kappaleeseen tai elokuvaan, joka nyt oivalluttaisi lisää. Ohjaus on ollut näinä päivinä pitkämielisesti läsnä neuvoen projektissa aina tarvittaessa, sanonut sanasen sinne ja tänne muutenkin, mutta huomaan taas vältelleeni kaikkein syvällisimpiä keskusteluja kuninkaani kanssa. Normaalisti ohjaus ilmaisee selkeästi kun kanavoitavaa on tulossa ja siihen kuuluu keskittyä, ikään kuin hiljentäen ja istuttaen alas. Nyt se ei sitä tehnyt, se ei ole nostanut mitään aihetta pöydälle, vaan tuki toimillaan jonkinlaista energioiden tasaus- ja uudelleenkohdistusvaihetta. Enkä toisaalta itsekään ole ollut sydänjuuriani myöten avoin ottamaan vastaan, vaan kokenut lähinnä helpotusta takaportista ja "lomasta", jonka itsensä kiireisenä pitäminen on suonut. Loman kanavoinnista voi ymmärtää tässä yhteydessä lomaksi omasta syvimmästä syvähenkisyydestään ja ydinolemuksestaan, joskaan se ei ole asia, johon koen tarvitsevani tai haluavani välimatkaa, tai mikä on oikeastaan enää mahdollista. Nyt jälkiviisaana kuitenkin ymmärrän, mille hienovaraisille, mutta selkeille ohjauksille olen ollut viime päivinä selektiivisesti sokea ja kuuro. Tuulta purjeisiin ei osoitettu, mutta oltaisiin varmastikin puhallettu, jos olisin ilmaissut purjeet ylipäätään nostavani. Tätä välttelyä tapahtuu silloin kun jotain suurta tai uutta on lähenemässä ja miltei läsnä, jonka kanssa tiedostan joutuvani laittamaan itseni sieluni sopukoita myöten likoon uudella volyymilla, tai joka haastaa muulla tavalla. Ei usein, mutta sama kaava näyttää nyt toistuneen suhteellisen lyhyellä aikavälillä. Pienennän tällä itseäni, karkaan alta pois, pelaan mukamas aikaa, voimia, rohkeutta, valmiutta tai muuta lisäarvoa jollekin mitä en edes tiedä, ja humahdan egon luomaan illuusioon, jonka mukaan en ole valmis, muut eivät ole valmiita, maailma ei ole valmis, tai en muutoin olisi oikealla paikallani.

Tähän kaikkeen liittyvien pelkojeni suhteen olen tullut pitkää tietä. Ne pelot, mitkä ovat jäljellä, tuntuvat olevan juuri tällaisia piileviä, turvallisuuden tunteilla ratsastavia sijaistoimintoja, jotka antavat olevinaan oikeutuksen ja hyvän syyn välttelylle. Näitä pelkoja on työstetty kauan ja hartaasti, monesta kulmasta ja syvyydestä. Ohjaus ei ole jättänyt ainoatakaan kiveä kääntämättä, eikä jatkossakaan tule jättämään. En ole valinnut helppoa polkua, vaikka toisaalta sen kulkeminen tällaisessa ohjauksessa on ollut yksinomaan suurta siunausta – vaikkei kohdallani ole silkkihansikkaita käytetty.

Pelot ovat ehkä itsessään jo pääosin rauenneet, samalla ajoittaen ja mahdollistaen monia kauniita asioita omaan etenemiseen limittyen myös muille, mutta vanhat toimintamallit tuntuvat ottavan kavalasti jalansijaa yhä uudelleen, kuten on tapahtunut tässäkin. Oivallus herätettiin ollessani liukumassa tarkoituksellisuudesta turhuuteen, eli toiminta jatkui entiseen tapaan, vaikka energia alkoi pohjavireenä muuttumaan ja osoittamaan jo jotain muuta. Motiivi toiminnan taustalla ei ollutkaan yhtäkkiä enää niin tärkeä kuin itse toiminta, jollaisella olen aiemmin ostanut itse itseltäni hyväksyntää suoriutumisen muodossa, enkä välittänyt pysytellä energiatietoisena motiiveista. Ja juuri motivien puhtaus on ollut polussamme aina korkein prioriteetti.

Yksi pelko on ollut yli muiden, ja vaikkei sillä ole enää voimaa ohjata valintoja, kaiut siitä ovat vielä tunnistettavissa. Se on julkisuuden pelko. Olen lukemattomat kerrat aiemmissa vaiheissa kiukutellut ohjaukselle siitä, että minut on laitettu tällaiseen asemaan. Tänne tällä tavalla "yksinäni" vetämään show'ta omalta osaltani alkuun ja uuteen vaiheeseen. Näin alttiiksi naurunalaiseksi joutumiselle, rankattavaksi jollekin toivottomalle hörhölistalle, foliohattuloossiin, tulkittavaksi liian itsevarmaksi tai liian epävarmaksi, joka on äkkiseltään liian sitä tai liian tuota. Liian kaikkea tai jotain liian vähän. Tiputettu tälle puolelle portaalia, liian tietoisena ja samalla liian kuuliaisena siitä, mitä täytyy tehdä ja miten, jolloin en voi toimia vapaalla tahdolla korkeimpien suunnitelmien vastaisesti. Minulla ei ole mahdollisuutta vetää pipoa silmille, kuten useilla todellisuudessani esiintyvillä hahmoilla näyttää olevan. Ollaan puskettu kauas tottumuksista ja mukavuusalueistani kasvaakseni ja kehittyäkseni. Miksen jo alunperin olisi voinut olla omassa elementissäni näiden tehtävien parissa? Miksi piti kuljettaa ensin niin kauas, jotta löytäisi takaisin? Miksi edessä piti olla ensin valtava vuori kiivettävänä? Kiukutikiukuti.

Vaikkakin samalla olen tiennyt meneväni juuri tarkoituksellisimpaan suuntaan, aivan oikealla tavalla ja aikataululla – ja etten oikeasti edes harkitsisi muunlaista tietä, vaikka se mahdollista olisikin.

Olen esiintynyt jokseenkin runsaasti. Olen ollut huomion keskipisteessä ja selättänyt niihinkin liittyen lähes lamaannuttavat pelot. Omissa varmuuksissani esillä oleminen on nautinnollista, mutta en jaksa sitäkään kauan. Vetäydyn aina takaisin hiljaisuuteen ja rauhaan, enkä kaipaa siihen muuta. En määritteitä, en noissa hetkissä ja niiden tunnelatauksissa jälkikäteen marinoitumista. Nykyhetki ja jokainen nyt-hetki sen jälkeen on liian kallisarvoista sellaiselle tuhlattavaksi. Tästä syystä en kai osaa pitää muistoissa, tunnemuistissa tai muistikuvissa enää itselleni tarpeettomia asioita. Unohdan tilanteet nopeasti, kun taas tietyt asiat laajoina kokonaisuuksina ja niiden yksityiskohtinä pysyvät elävinä. Mutta mitäpä jos joudun tällä tiellä nousemaan esille, ajautuen kokonaan ulos rationaalisesta kuvasta? Menetän kaiken uskottavuuteni? Entä jos julkisesta roolista ei pääse palaamaan, sitä ei pysty kontrolloimaan eikä omaa tilaansa enää rajaamaan? Sen määrittävä voima iskeytyy niin lujasti omaan kenttään, ettei sitä kykene väistelemään?

Olen ollut pelkoihini perustuen pitkään menneisyydessäni tiedeuskovainen. Olen halunnut antaa kuvan hyvin järkevästä, loogisesta ja tasapainoisesta ihmisestä, joka aina esillä ollessaan voi vakuuttaa koko läsnäolollaan ja sillä mitä konkreettisesti tekee. Taustaani vasten olen toivonut olevani "samanlainen kuin muut", ja aina mieluummin sitä harmaata massaa, kuin jotain siitä poikkeavaa ja huomiota herättävää. Tämä on vahvistanut ulkoapäin ohjautuvuutta miellyttämisen ja odotusten täyttämisen taakoilla, olipa kyseessä omat tai muiden, jota nyt niiaamiseksikin kutsutaan. Lopulta löydän itseni vuosi vuodelta ja askel askeleelta tilanteesta, jossa ei päde enää mikään tämän kaltainen ulkoinen tai sisäinen sääntö, odotus tai määrite. Olen lähes vastakohtaisuus kaikelle sille, johon olen alkujaan tukeutunut ja jota myötä kiivennyt aikuisuuteen, naiseuteen, vanhemmuuteen, maalliseen kumppanuuteen ja muihin vanhan todellisuuden pitkälti kyseenalaistamattomiin normeihin, jotka on vapautettava. Ja ihan samaa tahtia olen saanut askeleissa edetessäni todeta, että jokainen pelko sen pohjimmiltaan roolittoman, määrittämättömän olemuksen edessä, johon on tullut ja tulossa, on ollut täyttä harhaa. Ei ole mitään todellista menetettävää. On vain Todellista saavutettavaa.

Olen hyväksynyt sen, ettei meidän polkumme tule etenemään minkäänlaisilla ylenpalttisilla vakuuttavuuspisteillä, koska sen ei ole tarkoitus edetä niin, päinvastoin. Se tuntuu oikeastaan jopa kutkuttavalta ja luontevalta kaiken pelon takaa kirkastuessa. Ymmärrän siis myös voimani ja rohkeuteni laadun, jotka ovat suurempia kuin mikään pelko. Mistä voidaan nostaa myös pelon tämäkin aspekti: Voiko olla liiankin rohkea?

Olen ollut valtavan suojattu ja tuettu matkalla itseyteen, enkä vain ohjauksen, vaan myös tärkeimpien sielukontaktienikin taholta. Vaikkakin korkeammat kaverimme ovat mahtaneet saada kustannuksellani monet sulkasadot siipiinsä. Uskonkin heidän rakastavan haasteita. Tai puudeleita. Se oli nimittäin lempinimeni takavuosia sitten. Räksyttävä, kaiken kyseenalaistava, estoinen, ja varmuuden vuoksi vielä vähän lisää räksyttävä muka-uhkaava ja uhitteleva paketti, jonka suurin kehittymishaaste oli luottamus ja ehkä vähän rentoutuminenkin kaiken ympäröivän vahtimisesta.

Lähipäivinä työskennellään ilmeisimmin siis taas portaalin parissa. Se on aihe, josta riittäisi toisenkin blogin verran kokemuksia kirjoitettavaksi. Valosysäyksen kokemisen jälkeen on ollut olo, että olemme todella paljon enemmän ja kokonaisvaltaisemmin samalla puolella kuin mitä tätä ennen. Eikä vain holografisina lähetyksinä, energiana, tietoisuutena ja Henkenä, vaan jollain aivan muulla tavoin.

Maallinen majakka sytyttää valonsa, ohjaa taivaslaivueet perille ja nostaa samalla omatkin purjeensa tuulille valmiiksi.