Paljon aikaa on kulunut siitä kun viimeksi tämän blogin päältä olen pölyjä pois puhallellut. Silti aika tuntuu merkityksettömältä. Syystäkin, sillä aikakäsityksen luonne on muuttunut ja kuulunut muuttua. Voisin kirjoittaa viime vuosista paljon, vähän, tai en lainkaan, ja siitä huolimatta oleellista on vain tämä hetki ja kuinka tässä hetkessä tulee ottamaan vastaan seuraavat hetket. Tuntuu, että blogi ja elämä jatkuvat juuri oikealta kohdalta ja oikeassa vireessä siihen nähden mihin se on viimeksi jäänyt, mutta eri todellisuudessa. En näe kulunutta aikaa, vaan näen sen sijaan kokemuksia, niiden muodostamia helminauhoja, aikajanoja ja lomittuneita punoksia, jotka liittyvät toisiinsa taas uusin energioin kun niin kuuluu tapahtua.
Kaikki onkin kiteytettävissä lopulta aika tiiviiseen pakettiin. Vuosien, itse asiassa koko tämän elämän mittaisen, sekä aiempien merkityksellisimpien, kokonaisuutta raamittaneiden Qoin-inkarnaatioiden luotsaamien ohjausten, valmistelun, sieluvastuun, erinäisten tarkoitusten ja kohtaamisten luoma ja tiivistämä vastuuympyrä eskaloitui, alkoi sulkeutumaan ja vaati näyttämään lopulta tulta peräänsä uudistumisen nimissä. Tämä tarkoitti valtavan pitkän, suuren ja moniulotteisen sielusyklin täydentymisen jälkeistä nollaamista, puhdistumista ja ohjelmoinneista irtipäästämistä. Se ei tarkoita etteikö sitä olisi tehnyt jo, lukemattomia kerroksia, kierroksia, kantteja ja eri kulmia, mutta se tarkoitti että ne tehdään viimein pohjia myöten, kaikki siihen saakka kauniisti palvelleet sidokset ja määritykset irrottaen. Monenlaiset tarkoitukselliset ja tehtävää mahdollistaneet työhaalarit ja naamarit oli revittävä yltä ja opittava olemaan henkisesti hyvin paljas, asetuttava luontaiseen herkkyyteensä, juurruttava ihmisyyteen ja osoitettava rohkeutensa päästämällä myös henkisyyden termeistä ja kainalosauvoista irti. Oli aika elää omilla jaloillaan ja nousta itse omille siivilleen, jotta ohjauksen ilmentymismuotoihin ei tule epäsuotuisaa, määrittelevää ja itseä määrittävää riippuvuussuhdetta. Olihan ohjauksen läsnäolo, kontribuutio ja ulottuvuuksien välinen yhteistyö olleet vuosien ajan kieltämättä valtavan vahvoja. Mikään riippuvuus ei ole loppujen lopuksi tarkoituksenmukaista, koska se poikkeuksetta aina määrittää tai vääristää muiden asioiden autenttista ilmentymistä, voimasuhteita ja ominaisleimaa. Kyseenalaistamattomana tai uudistumisvoimaan valjastamattomana vapaaseen virtaavuuteen tähtäävä henkisyyskin muuttuu siinä kohtaa jäykäksi uskomusjärjestelmäksi tai elämänsisällön hakemiseksi – tai sellaiseen takertumiseksi – ilman puhdasta motiivia.
Turnausväsymys näihin maallisiin ja sielullisiin loppuunsaattamisiin tuli vasta kun sille oli oikeasti tilaa. Niille oli valmistunut tarkoituksillisin ajankohta tehdäkseen puhdistavaa ja kaiken kattavaa riisumistyötään. "Katkaisuhoitoa". Tämän sinettisielunsopimusvaiheen jälkeen on ollut täysi vapaus opponoida sydämellään, jotta voi tehdä omanlaisia, riippumattomia valintoja ja valmius antautua uuden kokemuskentän manifestoitumiselle. Epätodellisen keveästä luomisvapaudesta on nautittu, ja toisaalta sen myötä on täytynyt kohdata myös sen pelottava tyhjyys. Jälkimmäinen on ollut välttämätöntä päästäkseni eteenpäin ja rakentaakseni kokonaan uuden perustan. Vapaus ja vapautensa tiedostaminen lisää myös vastuuta. Kun oma sinettisielunsopimus "vahvoine suosituksineen", ohjauksineen ja johdatuksineen on ollut kantavana ja tiedostettuna pohjavireenä, ja jollakin erityisellä tavalla nähtävissä ihan koko elämän ajan – jopa silloinkin kun sitä ei vielä rationaalisella mielellä voinut käsittää – vaati siitä vapautuminen ja irrottautuminen vertaansa vailla olevaa rohkeushyppyä tuntemattomaan. Siitäkin huolimatta että se tuntui luontevalta ja kaikin tavoin juuri oikealta. Sille oli suorastaan pakottava tarve. Tiedän muutoksen olevan vääjäämätön viimeistään aina silloin kun koen mitan tulevan täyteen ja energioiden alkaessa jotain hylkimään. Nyt oli se hetki:
Tähän saakka elämää oli täyttänyt itsereflektio. Se oli ollut myös polun avartumisen edellytys. Kuten myös siihen liittyen kaikenlainen analysoiminen sekä sydämen ja egon välisen vaakakupin keinuttelu. Näistä oli tullut vahva ja tietyllä tavalla aukoton toimintatapa. Itsehavainnointi ja synkkautuminen olivat itsestäänselvyys, jonka kautta oppi tuntemaan muita, kohtaamaan ympäröivää maailmaa ja hahmottamaan todellisuutensa luonnetta. Ja siksi siitä olisi voinut muodostua uudessa vaiheessa tietyn pisteen tavoitettuaan energiajarru. Itsereflektio toimi määrittämisen työkaluna ja alkoi siksi rajoittamaan totuuden ilmentymistä.
Oli tullut aika nähdä kaikenlaisten määritysten taakse ja hyväksyä oma määrityksetön, "arvoton" kellumisen tila kaiken sellaisen jälkeen, välillä ja pinnalla, jossa ennen oli hyvinkin aktiivinen, pureutunut ja juurtunut. Mielelle työllistävintä, ja samaan aikaan kuitenkin kokonaisvaltaisesti vapauttavinta, oli tiedostaa mahdollisuus, että tietynlainen irrallisuus (ts. vapaus, tarpeettomuus) olisi myös lopullista.
Ei se ollut; kaikki on asettunut taas paikoilleen, ajoittuen ja kohdistuen jälleen suureen kuvaan, jossa huomasin monien muidenkin olevan samassa aallossa. Mutta olisi voinut olla, jos sitä ei olisi ollut valmis kokemaan, kohtaamaan, ottamaan vastaan ja luottamaan hiljaa sisimmässä kaiken tarkoituksellisuuteen näennäisen "offlinenkin" ajan. Samalla oli myös hyväksyttävä ihmiskunnan alkukantaisuuden todellisuuskenttä tietyllä tavalla kodikseen ja ihmisyys sinänsä valtavan keskenkasvuiseksi (kyllä, vaikka olemme "jo" täällä asti, olemme silti kollektiivina edelleen vaipoissa), välttäen asettumasta kuitenkaan piiruakaan itse sen yläpuolelle, riippumatta siitä kuinka laajasti kokonaisuutta kykenee itse havainnoimaan ja minkä kokemuksellisen osansa havannointipisteen läpi moniulotteista universumia todekseen elämään. Tästä ohjaus on pitänytkin aina tarkan huolen. Jalat kuuluu pysyä maassa tilanteessa kuin tilanteessa. Ykseyden luonne ei voi suosia päämääräkseen ylemmyyden tunnetta tai roolipelejä. Edes piilevänä. Ne toimivat vain lineaarisuuden funktioilla oppivan mielen ohjelmoinnin portaina, peilauskohteina tai väliaikaisina siltoina laajentumismatkaa tehdessä. Asioiden "yläpuolelle" voi todellisuudessa päästä vain tultuaan niiden kanssa vähintään samanvertaisiksi, ja monilla se vaatii suurta periksiantamista ja nöyrtymistä, kullekin oman suunnitelman ja mittatilauksen mukaisina juonenkäänteinä.
"Offlinesta" huolimattakin ohjaus on ollut koko ajan läsnä ja yhteys auki. En ollut "yksin" enkä kokenut "hylkäämistä". Kanavoin aina kun siltä tuntui, joskaan useimmiten en edes tarvinnut tai halunnut asioille mitään "sanallisia rajoitteita". Olin kuitenkin ollut niin tottunut jatkuvaan "selostukseen", "tekstitykseen" ja laajempaan, täydentävään annettuun tietomäärään sekä niiden luomiin kryptisiin tutkimustehtäviin, joka tuki kokemaani non-stop-energialivelähetystä, että ego koki epämääräisiä, vaihtelevia vierotusoireita jäätyään näiltä osin työttömäksi. Jollain tavalla silkka oleminen ja kokonaiseen itseen linjautuminen tuntui silti vain hyvältä, ansaitulta, oikeimmalta ja korkeimman tarkoituksen mukaiselta, vaikka se huuhtoi paljon mukanaan. Vain suurimmat solmukohdat ja tarkoitukselliset risteykset raportoitiin edelleen moniulotteisuuden valkokokankaalla, jos ne kuului ratakiskosta vääntäytyen tiedostaa. Näissä kokemuksissa on ollut aina läsnä yhdenvertaisuus kosmiskansalaisena. Hiljaiselo oli siksikin outoa, luonnotonta, koska energiani ja tietoisuuteni olivat aktiivisesti monessa mukana ja tunsin olevani nyt todella kokonainen, vapaa, sekä ennen kaikkea kaikesta ulkoisesta henkisyydestä, tahosta tai vahvistamisesta riippumaton. Tietyllä tavalla tunnen olevani perillä jostain käsittämättömän pitkään tehdystä ja kaukaa aloitetusta matkasta, ja nyt lepäämässä ennen kuin uutta liikkeellelähtöä voi edes suunnitella. Tämä offline-vaihe palveli kuitenkin kokonaistumista ja uudenlaista vastuunottamista avartuneempana ykseysolemuksena. Määrätietoisesti se veti alta pois energiat, irrotti kiinnikkeet ja suuret peilauspinnat, jotka olivat vaarana tukea riippuvaiseksi tulemista tai ulkoiseen tahoon ja sen roolinmääritykseen kiinnittymistä – siinä kohdassa kun oli aika itsenäistyä omassa kokonaisvoimassaan, asettua omaksi itsekseen ja mennä läpi eteenpäin hiljaisuuden ja autenttisuuden synnytyskanavasta.
– Mari
